Poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia toimia. Ennakoimaton ja tuntematon uhka yhdistää ihmiset ja kansakunnat odottamattomalla tavalla; olemme joutuneet kohtaamaan yhteisen näkymättömän vihollisen, jonka nujertamiseksi jokainen valtio ja ihminen on valmis luopumaan, hetkellisesti, jopa perusoikeuksistaan. Tällaista nöyrtymistä edes ilmastonmuutoksen uhka ei ole saanut meissä aikaan.
Kriiseissä tunnetusti piilee aina positiivisen muutoksen siemen ja oppimisen mahdollisuus. Parissa viikossa olemmekin viisastuneet jo paljon; olemme heränneet siihen, kuinka haavoittuvainen yhteiskuntamme näkymättömän viruksen edessä onkaan. Vasta nyt huoltovarmuuden arvo ja sen ylläpitämisen tärkeys vakainakin aikoina nousee sille kuuluvaan arvoonsa. Hajautettu yhteiskunta vertautuu vimmaiseen keskittämiseen enemmän edukseen kuin vuosikymmeniin. Kotimainen ruuan- ja energiantuotanto ovat välttämätön osa poikkeusoloihin varautumista, samoin toimivat keskussairaalat ja terveyskeskusverkostot. Näitä totuuksia tuskin kukaan voi kiistää, eikä varsinkaan poliittiseen ideologiaansa nojaten.
Suomalaiset ovat suhtautuneet uuteen tilanteeseen henkeään pidätellen, huolestuen ja huumorillakin. Meillä, rauhaisassa maassa, poikkeustila vertautuu sota-aikaan, kun taas monissa muissa maissa esimerkiksi jatkuvaan terrorismin uhkan tilaan, jolloin muutos ei ole niin dramaattinen. Siksi myös suhtautuminen saattaa muualla olla välinpitämättömämpää ja vaatia kymmenien tuhansien poliisien lisäpanosta valvomaan ulkona liikkumisen rajoituksia, kuten on tapahtunut monissa Keski-Euroopan maissa. Meillä onneksi järki ja käytännönläheisyys vielä voittavat.
Tavallisen ihmisen, yrittäjän, perheiden ja mm. hoitohenkilökunnan kannalta dramaattinen käänne iski salaman lailla ja välittömät vaikutukset voivat olla hyytäviä. Pitkän ajan vaikutuksia esimerkiksi talouteen on mahdoton ennakoida. Vielä vaikeampi on kuvitella eurooppalaisen ilmapiirin muutoksia pidemmällä aikavälillä; käännytäänkö sisäänpäin vai ymmärretäänkö riippuvuus toisista maista entistä selkeämmin. Nähdäänkö avoimuus uhkana, joka tuo terroristien kyljessä viruksetkin tullessaan. Vai muistuttaako tilanne siitä, millainen maailma on kun rajat ovat kiinni, kun vienti ei vedä, yritykset kaatuvat ja työpaikat menevät, reissuunkaan ei pääse.
Nyt ei ole politiikan teon paikka, vaan käytännönläheisen vakauden kasvattamisen aika! Usko kansainvälisyyteen ja toisaalta kansallisen omavaraisuuden kasvattamiseen eivät ole toisiaan pois sulkevia äärimmäisyyksiä, vaan niitä on pidettävä rinnakkaisina välttämättömyyksinä.
Ikävä tosiasia kuitenkin on, että uutena hanakkana tahona unioninkin budjetinjaolle on jo ilmaantunut COVID-19, armoton neuvottelija, jonka vaatimuksia ikävine ja pitkine häntineen on vaikea vastustaa.
Valppautta ja päättäväisiä toimia on vaadittava myös EU:ssa. On valmistauduttava siihen, että jäsenmaat ajautuvat yritysten kaatumisiin, kasvavaan työttömyyteen, velkoihin ja lamaan. Monivuotiset rahoituskehykset ovat edelleen päättämättä ja korona väistämättä vaikuttaa myös EU:n budjetin laadintaan, mikä on ollut poikkeuksellisen haastavaa jo tähänkin asti mm. Brexitin ja ilmastohaasteiden takia. Nousevat jäsenmaksut tulevat varmasti kohtaamaan vastustusta, ja vastaavasti leikkaukset maatalouden ja aluekehityksen osalta saanevat lisää kannatusta. Minusta tällainen kehityskulku tulisi sotimaan omavaraisuuden vahvistamista vastaan.
Vaatimattomia mutta positiivisia ovat EU:n päätökset tukea henkilöliikennerajoituksia kuitenkaan sisämarkkinoiden toimintaa haittaamatta. Ruuan, lääkkeiden ja muun rahdin on liikuttava edelleen. Heikot euromaat, pakolaiskriisi ja ilmastohaasteet eivät kuitenkaan ole hävinneet koronan tullessa mihinkään. Vaikeuskerroin EU-pöydissä on kasvanut ja johtajuutta tarvitaan.
Tässä vaiheessa odottelemme epidemian syöksyä koto-Suomeen ja teemme yhteiskuntana ja yksilöinä kaikkemme, jotta itse tauti jäisi mahdollisimman vähälle. Samalla torjumme myös niitä ennakoimattomia kerrannaisvaikutuksia, joista osa jää elämään.
Toivoa sopii, että tämä kriisi jättäisi jälkeensä myös positiivisia asioita ja käytäntöjä; riittävän huoltovarmuuden ylläpitämistä, vähemmän lentämistä, enemmän digiyhteyksiä ja etätyön mahdollisuuksia eikä ollenkaan vähäisimpänä oman arjen rikkauden arvostusta.
