Viime viikkoina Brysselin ja Strasbourgin käytävillä minulta on usein ihmetellen kyselty, miksi Suomi ei kuulu Natoon. Tarina alkaa pitkältä historiasta; toinen maailmansota ja raskaat rauhanehdot, kylmän sodan vaikea asema ja liittoutumattomuuden välttämättömyys sekä 1300 kilometrin yhteinen maaraja tekivät Suomen tilanteesta poikkeuksellisen. Vuosikymmenet Suomen asema koettiin vakaana sellaisenaan, eikä nähty viisaana tuoda puolustusliittoa Venäjän rajalle. Tarinaan kuuluva vahva oma puolustuksemme herättää kunnioitusta; mikä maanpuolustustahto, mikä isänmaallisuus!
Euroopan turvallisuusympäristö muuttui peruuttamattomasti, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Nyt meidän on kyettävä ennakoimaan ja arvioimaan asemaamme perusteellisesti. Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomi on kasvattanut ja ylläpitänyt yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa omaa puolustusta, Euroopan unionin jäsenyyttä sekä vahvistanut NATO-kumppanuutta. Olemme tulleet tienhaaraan, missä on valittava seuraava suunta. Euroopan unionin jäsenenä ja Naton kumppanina emme ole puolueettomia, eikä paluuta vanhaan maailmaan ole. Euroopan turvallisuus nojaa siihen, että suurin osa jäsenmaista kuuluu Natoon. Auki on kysymys siitä, millaiseksi Euroopan unionin yhteinen puolustus muotoutuu. Sen syventämisestä on puhuttu pitkään, mitä on hillinnyt EU:n alkuperäinen tarkoitus toimia rauhanprojektina.
Ukrainalaiset puolustavat koko Eurooppaa taistellessaan Putinin armeijaa vastaan. Eurooppalaisten halu auttaa on ennennäkemätöntä. Unioni on kyennyt toimimaan entistä yhtenäisempänä huolimatta ristiriidoista oikeusvaltioperiaatteen noudattamisessa. Tilanteesta tekee haastavan se, että unionin kuriton kaksikko, Unkari ja Puola, ovat ensimmäisten maiden joukoissa vastaanottamassa pakolaisia. Se ei kuitenkaan anna niille oikeutta EU-tukien väärinkäyttöön tai oikeusvaltioperiaatteiden sivuuttamiseen, muuten olemme Venäjän tiellä. On varmistettava, ettei EU:n ote lipsu sen perusarvojen kunnioittamisessa.
Isoja kysymyksiä on ratkaistavana EU:n yhteisestä hätäpaketista pakolaisten sijoittamiseen, energian hinnannousuun ja ruokakriisiin. EU:n on löydettävä ratkaisut, ja Suomen on vahdittava, että ne tehdään jäsenmaiden näkökulmasta reilusti ja EU:n perussopimuksiin nojaten. Yhteinen velka ei ole kestävä ratkaisu, eikä siihen pidä ryhtyä. Tärkeintä on, että Ukrainaa ja koko Eurooppaa autetaan yhdessä ja kaikin mahdollisin toimin.
