UusiSuomi: Porkkanaa vai keppiä maatalouteen?

Osuuspankin entinen pääjohtaja, selvitysmies Reijo Karhinen julkaisi eilen ansiokkaan raportin, jossa käsitellään maataloustuotannon kannattavuutta monipuolisesti. Karhisen pääviesti: ”maatalous on myös tulevaisuuden elinkeino” on itsestään selvä, mutta kannattavuusongelmien puristuksissa tarvitsee vahvistusta ja konkreettisia esityksiä tilanteen parantamiseksi. Jo tarve tällaisen selvityksen tekemiseen kertoo olennaisen maatalouden tilasta Suomessa. Selvityksessä myös vakuutetaan, että perusteellisin uudistuksin on mahdollista saavuttaa 500 miljoonan euron lisäys maatalouden yrittäjätuloon. Ovatko kaikki osapuolet valmiita tähän?

Ongelmat ovat syvällä historiassa ja asenteissa. Tähän astisia korjaavia toimia Karhinen kuvaa hienosäädöksi. Maatalousministeri Lepän johdolla tehdyt konkreettiset toimet elintarvikemarkkinain ja alkuperämerkintöjen myötä ovat olleet uusi entistä vahvempi alku maatalouden kannattavuuden puolesta. Karhisen ajatus maatilojen yrittäjämäisen otteen ja taloudellisen tuloksen vahventamisesta ovat kannatettavia. Tilatasolla tuottajat tekevät pitkää päivää ja laadukasta työtä tilojen koosta huolimatta, joten itse etsisin vaihtoehtoja tukileikkausrajaksi ehdotetun 20 000 euron alarajan sijaan.

Maatalouspolitiikan suuntaviivat tulevat EU:sta, mutta niiden tulkinta ja käytäntöön vieminen hoidetaan kotimaassa. Suomen strategia on ollut turvata mahdollisimman suuret tuet tuottajalle vaikuttamalla tukiehtoihin Suomelle edullisella tavalla ja myös noudattamalla sääntöjä tarkasti. Edunvalvonnan lujaa linjaa pitää ehdottomasti jatkaa, koska tuotanto-olosuhteemme muuhun Eurooppaan nähden ovat sää- ja luonnonolosuhteiden takia heikoimmat.

Sen sijaan on pohdittava tarkemmin, mikä on hallinnollisesti tiukan linjan noudattamisen kustannus yrittäjätulon näkökulmasta? Voiko olla niin, että tiukasti tulkitut säännöt näkyvät tilatasolla heikkona kannattavuutena? Voisiko maatalouden budjetoinnissa ottaa huomioon, että kaikkea tukea EU:sta ei lopulta kotiutetakaan? Olen sitä mieltä, että yhä enemmän on keskityttävä siihen, mitä tuottaja saa omasta yritystoiminnastaan. Valvontoja ja sääntöjä tarvitaan, mutta sitäkin enemmän tarvitaan kannusteita, tuloksia ja tuloja. Panostuksista tilojen kilpailukykyyn ja innovaatioihin on palkittava porkkanalla.

 

Tuotantokeskeisyydestä tuloskeskeisyyteen 

Yksi Karhisen raportin keskeisistä viesteistä on siirtyminen tuotantokeskeisyydestä tuloskeskeisyyteen, mitä tavoitetta ilolla tervehdin. Näennäisviljelystä on päästävä eroon. Tukipolitiikassa tähän suuntaan ollaan menossa, jos katsoo EU:n komission ehdotusta yhteisen maatalouspolitiikan uudistuksesta. Aikaisempaa enemmän tullaan kiinnittämään huomioita maataloustuotannon tulosten mittaamiseen eri indikaattorein.

Olin tällä viikolla mukana järjestämässä aiheesta ”More Action, More Aid” nimeä kantanutta seminaaria, jossa asiantuntijat eri puolelta Eurooppaa pohtivat, miten näitä tuloksia voidaan käytännössä mitata. On tärkeä pitää mielessä, että lainsäädäntöön tällaiset indikaattorit tulee kirjata selkeästi, jotta pelisäännöt ovat niin viljelijälle kuin hallinnolle selvät. Vain näin voidaan luoda tehokkaita kannustimia myös kotimaassa.

Karhisen havainto elintarvikeketjusta osuu oikeaan: elintarvikemarkkinalaki auttaa vain osaltaan, kun kauppa on niin keskittynyt. Kilpailuviranomaisten toiminnassa EU:stakin voidaan ottaa välillä myös oppia, sillä esimerkiksi kilpailukomissaari Margrethe Vestagerin ote digitaalialan jättiläisiä, Applea ja Googlea kohtaan, on ollut esimerkillisen tiukka. Muistettava on myös tänä keväänä voimaan astuva epäreiluja kauppatapoja ehkäisevä direktiivi, joka varmistaa tuottajan suojan ruokaketjussa pitkällä aikavälillä ja myös elintarvikkeiden viennissä EU:n sisällä.

Ruokaketjun toimijoiden sisäinen ilmapiiri vaatii parannusta, minkä sain huomata myös itse toimiessani kyseisen direktiivin neuvottelijana. Karhisen sanoin: ruokaketju ilman kannattavaa alkutuotantoa ei toimi. Ruokaketjun toimijat on sitoutettava yhteiselle asialle. Yhtenä kimmokkeena tähän on elintarvikevienti, jossa kaikilla osapuolilla on yhteinen tavoite.